Рисовать, петь или быть мечтателями на уроке много проще, чем заниматься точными науками. Все что было сказанно в ролике -прекрасно, и хотелось бы, чтобы в каждом ребенке открывали талант. Но это невозможно к сожалению. Есть другая сторона медали - мозги развиваются только от труда, а дети всегда стараются выбрать самую легкую дорогу, где надо меньше напрягаться. ......................... https://www.facebook.com/hlebnutdodzena/videos/1117876958302012

Haarakangas, Kauko (2008). Parantava puhe. Magentum.

Haarakangas, Kauko (2008). Parantava puhe. Magentum.

Kokeneen psykologin, työnohjaajan ja kouluttajan kirja haastaa mielenterveysalan ammattilaiset moniammatilliseen yhteistoimintaan sekä kohtaamaan asiakkaat ja heidän omaisensa tasa-arvoisesti avoimessa dialogissa. Kirja antaa ohjeita tällaisen avoimen ja parantavan puheen synnyttämiselle. Tarvittavien käytäntöjen kuvaukset ja tapausesimerkit elävöittävät teoriaa.

Kirja soveltuu oppikirjaksi sosiaali- ja terveysalan, psykologian ja psykoterapian opiskelijoille. Siitä voi saada eväitä myös kaikkeen asiakastyöhön, työnohjaukseen, kouluttamiseen ja yleensä vuorovaikutukseen.

PsT Kauko Haarakangas on toiminut yli 30 vuotta psykologina. Hän toimii myös perheterapiakouluttajana, työnohjaajana sekä erilaisten mielenterveysalan koulutusten suunnittelijana ja johtajana.

Vuoropuheluun lähtiessä on riski muuttua.
Toisaalta vain vuoropuhelun kautta ihminen voi luoda itseään ja rakentaa minuuttaan.

Mielenterveystyötä yli kolmekymmentä vuotta tehnyt psykologi ja psykologian tohtori Kauko Haarakangas kertoo yhä uudelleen vakuuttuneensa siitä, ettei ihmistä ole olemassa kokonaan toisista irrallaan olevana yksilönä. Ihminen on olemassa vain toisten ihmisten kanssa ja toisia varten.

— Kukaan ei tule toimeen yksin ilman toisia. Siksi on selvää, että ihmiset ovat olemassa toisiaan varten. Kaikki muu, mikä sisältyy elämään — kiire ja tekeminen, tuottaminen ja kuluttaminen, suorittaminen ja päteminen — on enemmän tai vähemmän pintavaahtoa.

Ihminen on sosiaalinen olento, mutta se ei Haarakankaan mukaan tarkoita esimerkiksi sitä, että kaikki olisivat tai että heidän pitäisi olla ihmissuhteissaan samanlaisia.

— Vaimoni on hyvin sukurakas, ja hänelle on tärkeää tavata sisaruksiaan ja muita omaisiaan. Hän soittaa heille usein ja käy kylässä. Minä taas olen vapaa-aikoinani mieluummin omissa oloissani. Minulle riittää, että tapaan työssäni paljon erilaisia ihmisiä.

Puolisot ja perheenjäsenet, ylipäätään kaikki ihmiset, elävät ja toimivat eri tavoin omissa sosiaalisissa verkostoissaan. Haarakangas nimittää sitä maailmassa olemisen tavaksi. Hänen mukaansa ihmisen minuus ei ole mitään sen syvällisempää tai mystisempää kuin juuri hänen tapansa olla maailmassa.

— Ihminen luo itsensä vuorovaikutussuhteissa toisten ihmisten kanssa. Sitä tehdessä ovat tietenkin jotkut ihmissuhteet merkityksellisempiä kuin toiset.

Minuus rakentuu elämän mittaan, vaikkei ihminen panisikaan sitä merkille. Haarakankaan mielestä on kuitenkin hyvä, jos ihminen jaksaisi aivan tietoisestikin rakentaa omaa itseään koko elämänsä ajan. Miksipä en haluaisi kehittää itseäni niin, että tulen tasapainoisemmaksi ja paremmaksi?

Tosin se, että tulee paremmaksi, ei Haarakankaan kielenkäytössä tarkoita, että ihminen keskittyisi kiillottelemaan sädekehää päänsä päälle ja kuvittelemaan itsensä toisia paremmaksi.

— On mahdollista oppia hyväksymään omia heikkouksiaan ja kummallisuuksiaan, sitä että on keskeneräinen ja epätäydellinen. Kun kehittyy siihen suuntaan, oppii ymmärtämään ja hyväksymään myös toisten erilaisuutta sekä olemaan loukkaamatta ja vahingoittamatta heitä.

Ihminen voi myös oppia nauramaan itselleen ja omille mokilleen.

— Monissa tilanteissa oloa helpottaa, kun ei tarvitse jäädä pohtimaan ja miettimään, mitä tuli sanotuksi. Voi vain todeta, että sellaista sattuu.

Vuorovaikutuksen tarve näkyy jo vastasyntyneellä vauvalla.

— Vauva haluaa yhteyttä toisten kanssa. Hän odottaa toiselta vastausta omille tekemisilleen. Aivan pienestä pitäen ihminen haluaa ennen kaikkea tulla huomatuksi ja nähdyksi.

Ihmiseksi kehittymisessä paljon riippuu siitä, miten ympärillä olevat ihmiset vastaavat pienen lapsen uteliaisuuteen ja vuorovaikutuksen tarpeeseen.

— Lapset ovat erilaisia, mutta useimmiten varsin joustavia. Siksi moni selviää kurjissakin oloissa. Jokainen kaipaa hyväksymistä. Lasta auttaa ja hänet voi pelastaa se, jos yksikin ihminen osoittaa hyväksyvänsä hänet.

Vuorovaikutuksessa on mahdollista eläytyä toisen ihmisen kokemusmaailmaan. Varhaisvuosina kehittyy vähitellen empatia, myötätunto.

— Mutta kannattaa muistaa, että kaikkea, tietyn ihmisen koko maailmassa olemisen tapaa, ei voi jäljittää varhaiseen vuorovaikutukseen, Haarakangas toppuuttelee.

Myöhemmilläkin kokemuksilla — kaikilla kokemuksilla, sanoo Haarakangas — on vaikutuksensa. Myös ihmisen oma aktiivisuus vaikuttaa. Tärkeää on se, millaisia valintoja hän tekee elämänsä mittaan.

Toisaalta ihmisen mahdollisuudelle kokea myötätuntoa on olemassa myös fyysinen perusta.

— Nykyisen neurologisen käsityksen mukaan ihmisen aivoissa on peilisoluja. Niinpä esimerkiksi kun näkee, että toisella on paha olla tai hän on järkyttynyt tai surullinen, alkaa kokea samoja tunteita kuin tuo toinen.

Vastauksen saaminen on tärkeää kaiken ikäisille. Ensisijaisesti se tarkoittaa, että toinen on läsnä, kuuntelee ja kuulee.

— Ei riitä, että toinen on fyysisesti paikalla, mutta poissaoleva. Voi olla tympeä kokemus, kun toisen mieli vaeltelee muualla ja hän kuuntelee vain toisella korvalla eikä ole kokonaisvaltaisesti läsnä.

Silti Haarakankaan mielestä tärkeää on myös paikalla oleminen. Hän ei ole niitä, jotka uskovat lyhyen laatuajan riittävän. Hyvä hetkiä ei useinkaan tule ilman, että ihmiset viipyvät toistensa lähellä.

— Monesti lapsi leikkii tyytyväisenä omissa oloissaan, kunhan vanhempi on jossain lähellä ja läsnä silloin, kun lapsi tarvitsee häntä. Pieniä, arvokkaita hetkiä ei tule ilman, että vanhempi on paikalla ja tilanneherkästi tarttuu hetkeen.

— Aika moni katuu niitä pieniä hetkiä, jotka jäivät käyttämättä. Jäi tarttumatta, jotain tekemättä, ottamatta kontaktia.

Haarakangas puhuu ajankäytöstä kreikan kielen kronos- ja kairos-käsitteillä: Kronos-aikaa mitataan kellolla, se on kiireen ja kuluttamisen maailmaa. Kairos on merkityksellinen hetki, kohtaaminen, välähdys, oivallus. Kairos sisältää mahdollisuuden muutokseen.

— Joku voi muistaa, kuinka isän kanssa käytiin ongella tai oltiin vaan. Muisto voi olla avainasia, kun ihminen myöhemmin rakentaa omaa maailmassa olemisen tapaansa.

Keskinäisestä vuorovaikutuksesta tai keskustelusta voi tulla jatkuvaa vuoropuhelua, dialogia. Sanojen lisäksi se toteutuu tietenkin myös eleissä, ilmeissä ja suhtautumistavoissa

— Välittäminen tarttuu. Jos toinen on ystävällinen sinulle, on epätodennäköistä että olisit vastavuoroisesti töykeä ja epäystävällinen häntä kohtaan, Kauko Haarakangas sanoo.

— Valitettavasti useimmilta aikuisilta on kadonnut taito olla vuorovaikutuksessaan avoimia ja ennakkoluulottomia niin kuin lapset ovat. Vuoropuhelu ei kuitenkaan onnistu ilman tietynlaista avoimuutta.

Haarakangas tähdentää, ettei tarkoita avoimuudella sitä, että toiselle pitäisi paljastaa kaikki omat salaisuudet.

— Avomielisyys on ennen kaikkea sitä, että on valmis kuulemaan omista ajatuksista ja mielipiteistä poikkeavia käsityksiä ja ottamaan niistä myös oppia. Vuoropuheluun kuuluu tietenkin se riski ja mahdollisuus, että siihen osallistuessaan voi muuttua.

Keskinäiseen vuoropuheluun antautuneet ihmiset arvostavat ja kunnioittavat toisiaan ja pitävät toisiaan tasavertaisina. Kumpikaan ei ajattele omistavansa totuutta, vaan vuoropuhelun tarkoitus on juuri etsiä sitä. Se on mahdollista vain luotettavassa ja turvallisessa suhteessa.

— Voi puhua, jos on tarve, mutta ei ole pakko. Vastavuoroiset ihmissuhteet ovat vahva tuki ja turva, jos joutuu kamppailemaan elämänkolhujen ja vaikeuksien kanssa.

— Jos saa ja voi surra menetyksiään tuttujen kanssa, ei tarvitse miettiä, sureeko oikein. Jokainen tekee sen omalla tavallaan. Nykyään korostetaan aivan liikaa asiantuntija-avun tarvetta tai turvaudutaan lääkkeisiin.

Torniossa psykologina työskentelevä Kauko Haarakangas myöntää, että totta kai on tilanteita, vaikeita kriisejä ja traumaattisia kokemuksia, joissa voidaan tarvita asiantuntijaa auttamaan.

— Mutta myös psykoterapeutti lähestyy eri tilanteita ja kokemuksia yhteisestä ihmisyydestä käsin. Ei esimerkiksi psykoosi tipahda taivaalta, vaan sillä on oma syntyhistoriansa. Ihminen on kokenut jotain äärimmäisen pelottavaa, ja sen takia hänen maailmankuvastaan on tullut hyvin uhkaava.

Psykoterapeutille vuoropuhelu on ammatillinen työväline.

— Terapeutin tehtävä on luoda niin turvallinen vuorovaikutussuhde, että psykoottinen ihminen pystyy puhumaan peloistaan. Psykoottiset harhat ovat hänelle todellisuutta, ja siinä mielessä myös terapeutin on kuunneltava ja yritettävä ymmärtää niitä.

— Potilaat haluavat tulla kuulluiksi, vaikka heillä ei olisi sanoja sille, mikä heitä ahdistaa. Potilaan tai asiakkaan läheiset tietävät taustoista yleensä aika paljon.

Sen takia, että jokainen elää verkostoissa, perheenjäsenet tai muut läheiset otetaan mukaan vuorovaikutukselliseen hoitoprosessiin. Lisäksi hoito pitäisi Haarakankaan mielestä toteuttaa pääosin asiakkaan tavanomaisessa elämänympäristössä, siis avohoidossa.

Terapia-vuoropuhelu on Haarakankaan mukaan useimmiten oikea ja tehoava hoito siksi, että vain harvoin psykoosin taustalla on aivo-orgaanisia, biologisia tekijöitä. Tavallisimmin psykoosi liittyy elämänkokemuksiin.

Arkielämässä itse kukin valitsee puhekumppaneikseen mieluummin mukavilta, helpoilta ja tutuilta tuntuvia, vähemmän haastavia ihmisiä. Samantapaiset elämäntilanteet ja mielipiteet yhdistävät eivätkä aiheuta ongelmia tai vie energiaa.

Haarakankaan mielestä on jo paljon, jos ihmisellä on muutama hyvä, vastavuoroinen ihmissuhde. Mutta mikään ei estä panemasta paremmaksi. Omaa minuuttaan tai maailmassa olemisen tapaansa kehittäessään ihminen voi myös yrittää avartaa omia rajojaan.

— Itseään voi kehittää tapaamalla erilaisia, eri-ikäisiä ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja keskustelemalla heidän kanssaan ystävällisesti. Voi myös yrittää tutustua erilaiseen, vieraaseen kulttuuriin. Vuoropuhelua erilaisuuden kanssa voi käydä myös kirjojen ja taiteen välityksellä.

Vuoropuhelua voi käydä vaikka kotinurkissa pysyen. Eikä siihen aina tarvita mitään lisävirikkeitä: aikaa ja tilaa tarvitsee myös päänsisäinen vuoropuhelu. Pohtimalla ja arvioimalla omaa toimintaa ja ajattelua voi oppia jotakin.

— Emme pääse siitä, että ihmisen keho, mieli ja ympäristö käyvät jatkuvaa keskinäistä vuoropuhelua. Vaalin sitä pitämällä huolta kunnostani, yrittämällä säilyttää uteliaisuuteni sekä toimimalla niin, etten kovin hirveästi loukkaisi toisia.

Pekka Tokola – Harri Hyyppä (2004). “KONSULTAATIOTYÖN PERUSTEITA”

Pekka Tokola – Harri Hyyppä (2004). “KONSULTAATIOTYÖN PERUSTEITA” Käytännöllinen johdanto kaikille konsultatiivisen työotteen soveltajille. Oulu: Metanoia instituutti.

Tokolan ja Hyypän mukaan konsultatiivisessa työotteessa pyritään vapaan dialogin ja asiakkaan kokemuksen tutkimisen kautta etsimään vaihtoehtoja, työtapoja ja keinoja asiakkaan

tulevaan työhön.

MITÄ KONSULTOINTI ON?

Tilaajalle toimitettava neuvoa-antava palvelu,

   • jonka toteuttaa teoreettisesti pätevä ja runsaasti kokemusta omaava henkilö,

   • joka objektiivisesti ja riippumattomasti avustaa asiakasta/asiakasryhmää/asiakasorganisaatiota

– tunnistamaan ongelmansa,

– analysoimaan niitä,

– löytämään ratkaisuja näihin ongelmiin

– ja/tai avustamaan ratkaisujen käyttöönotossa ja toimeenpanossa

Onnistunut prosessikonsultaatio edellyttää konsultilta seuraavia toimintaohjeita:

1. Pyri olemaan aina avuksi. Kaikki toiminta tähtää auttamiseen, jokainen kontakti, jokainen puhelu, jokainen viesti on tärkeä.

2. Pysy aina kosketuksissa realiteetteihin. Pitää olla tietoinen mm. siitä, mitä asiakassysteemissä tapahtuu. Konsultti on myös tiedonkerääjä. Esim. tässä hankkeessa oli tärkeä selvittää, mitä vastaavanlaisia hankkeita oli kouluilla menossa samaan aikaan ja tuottiko tämä mahdollisesti ristiriitoja tai ”hankeähkyä”.

3. Pyri vähentämään tietämättömyyttäsi. Viisautta on kysyä ja oppia erottamaan, mitä tietää ja mitä luulee tietävänsä. Konsultin ”sudenkuoppa” on antaa kuvitelmien ja luulojen ohjata omaa toimintaa.

4. Kaikki, mitä teet, on interventiota. Oleellista on se arviointi, edistääkö seauttavaa vuorovaikutussuhdetta.

5. Asiakas omistaa ongelman ja ratkaisun. Konsultin työtä on rakentaa vuorovaikutussuhdetta, josta asiakas saa apua. Konsultin ensisijainen tehtävä ei ole tarjota neuvoja tai ratkaisuja tilanteisiin, missä itse ei joudu elämään.

Hyypän ja Tokolan  mukaan Freedman kuvaa konsultaatioprosessin etenemistä neljän vaiheen kautta. Kukin vaihe haastaa konsultin erilaiseen työskentelytapaan ja suhteeseen konsultoivaan henkilöön tai ryhmään.

1. Epärealistiset toiveet: ” Tarvitsemme apua, tiedät mitä pitää tehdä. Tee se puolestamme.”

2. Riippuvuuden hyväksyminen: ” Kerro, mitä pitää tehdä, niin me teemme sen.”

3. Kompetenssin herääminen:”Anna me teemme, auta jos tarvitsemme tukea.”Auta meitä kehittymään”

4. Itsenäisyyden herääminen: ”Haluamme tehdä itse.”

Container –funktio tarkoittaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja auttamisessa tapahtuvaa auttavan osapuolen (konsultti) mielen sisäistä työskentelyä. Kyse paljolti kyvystä olla läsnä ja kuunnella, ottaa vastaan ja säilöä toisen viestejä, sulatella niitä ja palauttaa ne takaisin toiselle entistä jäsentyneemmässä muodossa. Hyypän mukaan container-prosessi pelkistyy neljään vaiheeseen:

1. Tyhjän tilan luominen mieleen: konsultti pyrkii olemaan vapaa omista stereotypioistaan, ennakkokäsityksistään, olettamuksistaan ja valmiista ratkaisuvaihtoehdoista. Tämä edellyttää, että konsultilla on ”tilaa mielessään” ja hän on valmistautunut kuuntelemaan.

Konkreettinen ” tyhjä aika” palveli myös mielen sisäistä tyhjän tilan luomista.

2. Vastaanottaminen: konsultoitavat saavat tilaa, konsultti kuuntelee ja tutkii esiin nousseita kysymyksiä. Konsultoitavien kannalta erityisen tärkeää on heidät huomioiva läsnäolo ja tunne siitä, että heidän kokemuksensa otetaan vakavasti.

3. Työstäminen: sulattelua, olennaisen esiin nostamista, viipymistä tärkeissä kohdissa.

4. Palauttaminen: Kun asiat ovat muokkautuneet konsultin mielessä jäsentyneempään muotoon, hän palauttaa ne konsultoitaville ” omin sanoin”.

Usein on kyse palautteen antamisesta samalla, mikä taas edellyttää luottamussuhdetta.

Container-prosessi edustaa ns. uutta luovaa keskustelua, yhteisen tilan luomista vuorovaikutukseen,

missä voi tapahtua yhteistä ajattelua ja uuden luomista.

Sanasta konsultaatio herää lukijalle jonkinlainen mielikuva asiasta ja työtavasta. Mikäli kokemusperäinen tieto on vähäistä ja ohutta, mielikuva saattaa värittyä kohtuuttomasti, ja niin muodoin ohjata suhtautumistamme konsultaatiotyöhön yleisemminkin. Olenko perillä konsultaation erilaista vivahteista?

Perinteisesti konsultteja on käytetty erityisesti liikkeenjohdon toiminnan apuna. Nyttemmin lähes kaikissa asiantuntijaorganisaatiossa on mahdollista kuvata omaa työskentelyotetta konsultoivaksi. Pelkästään Suomessa konsultaatiota tarjoavia yrityksiä ja ammatinharjoittajia löytyy useita satoja. On siis aiheellista kysyä, mistä on kulloinkin kysymys?

Konsultaatiotoiminnan sisältö vaihtelee paljon sen mukaan, millä alalla toimitaan. Yleisesti konsultaatiolla tarkoitetaan jonkun tiedon, taidon, osaamisen tai arvion tilaamista asiakkaan tai asiakasorganisaation toiminnan ja tuloksen parantamiseksi. Tämän lisäksi työyhteisöelämässä on alettu kaivata myös ”pintaa syvemmälle luotaavaa” konsultaatioapua. Tällöin on asetettu jo lähtötilanteessa päämääräksi ja unelmaksi pysyvämmät henkilökohtaiset tai yhteisölliset uudistukset.

Konsultaatiot eroavat toisistaan muun muassa siinä, minkälaisen roolin konsultti tietoisesti tai tiedostamattaan ottaa ja myös siinä, mikä on konsultoitavien rooliodotus konsulttia kohtaan. Vaarana konsultaatiossa on jos konsultti on taipuvainen ottamaan ratkaisijan roolin käsiteltävässä ongelmassa tai kysymyksessä. 

Coaching ja johtajuus. Räsänen Mikko (2007).

Coaching ja johtajuus. Räsänen Mikko (2007).

”Kirja kertoo konkreettisesti, mitä henkilökohtainen valmennus työelämässä on ja miten koko organisaatio hyötyy sen avainhenkilöiden valmennuksesta. Kirjan artikkeleissa kuvataan yksityiskohtaisesti coaching-prosessi alusta loppuun, niin valmentajan, valmennettavan kuin organisaationkin näkökulmasta.”

Mielestämme tämän kirjan parasta antia on sen monipuolisuus. Kirjassa yhdistyvät organisaation, valmennettavan ja valmentajan näkökulmat. Monipuolisuus tulee myös siitä, että kirjoittajina on 16 suomalaisen esimiestyön asiantuntijaa.

Olen kiinnostunut valmentavasta johtamisesta monessa muodossaan. Johtaminen ja valmentaminen on minun kiinnostuksen kohteenani ollut viimeisen vuoden. Tiimioppimisen kautta valmentava johtaminen on meille tuttua ja tämän vuoksi kiinnostus vain kasvaa nimenomaan valmentamiseen.

Coaching ja johtajuus käsittelee valmentavaa johtamista. Kuinka valmentaminen eroaa johtajan esimiehen työssä. Kirjassa oli käytännön esimerkkejä valmentavan johtamisen kielestä ja käytännön eroavaisuuksista.

Valmentamista on monenlaista. Valmentaminen on yleensä yksilö valmennusta, mutta myös ryhmävalmentamista käytetään niin työelämässä kun urheilussakin. Molemmissa toiminta perustuu kehitykseen. Työelämässä valmentaminen ei kuitenkaan ole yleensä yhtä intensiivistä ja valmiiden ohjeiden antamista, kun urheilussa. Kirjoitan työelämä valmentamisesta.

Valmentaja voi olla esimies, jos esimies on halukas kehittämään omaa toimintaansa valmentajamaiseen tyyliin. Tällöin valmennusprosessi ei ole kausittainen vaan jatkuva. Yleensä valmentajan ollessa ulkopuolinen henkilö on valmennuskausi tietyn mittainen.

Esimieheltä on totuttu kuulemaan ohjeita ja tavoitteita valmiina. Valmentamisessa ei kuitenkaan ole tarkoitus antaa ohjeita suoraan. Valmentamisen perustana on saada valmennettava itse oivaltamaan asioita kysymysten ja keskustelun avulla. Esimiehen kanssa jutellaan yksilön kehittymisestä useimmiten kerran vuodessa järjestettävässä kehityskeskustelussa. Valmentaja toimii kiireettömästi. Valmentajalla on aikaa keskustella työntekijän kanssa ja luo ns. työntekijälle myös aikaa ajatella. Tällöin työntekijä pystyy paremmin kehittämään tavoitteet työhönsä itse ja itselleen sopiviksi.

Valmentaja voi olla esimies, jos esimies on halukas kehittämään omaa toimintaansa valmentajamaiseen tyyliin. Tällöin valmennusprosessi ei ole kausittainen vaan jatkuva. Yleensä valmentajan ollessa ulkopuolinen henkilö on valmennuskausi tietyn mittainen. Valmentaja esimiehenä antaa kuitenkin enemmän liikkumavaraa ohjaavan ja ohjeita antavan välillä, kuin ns. normaali valmentaminen. Varsinkin jos työpaikalla ollaan muuttamassa johtamistyyliä.

Valmentajan kanssa keskusteleminen on hieman monipuolisempaa. Tarkoitan tällä sitä kun työntekijä kohdataan kehittyvänä yksilönä eikä vain konsernin työntekijänä. Keskusteltaessa valmennettavan kanssa asiat voivat lipoa välillä vapaa-ajassakin, mikäli ne liittyvät olennaisesti henkilön kehitykseen. Valmentamisen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla terapiaa tai henkilön elämän analysointia, vaikka kirjassa mainitaan myös siitä, kuinka valmentajan kanssa keskustelu voi tuntua myös terapeuttiselta.

Valmentamisen tunnusmerkit tulevat hyvin ilmi kirjassa mainitussa ihannejohtoryhmän listassa. Ei tietenkään ole suoraan varannolliset, mutta niistä voi hyvin päätellä valmentamisen eroavaisuutta johtamiseen.

1. Johtoryhmän jäsenet luottavat toisiinsa Luottamus valmentajan ja valmennettavan välillä
2. Yhteinen käsitys strategiasta ja tulevaisuudesta Molemmat tietävät tavoitteen
3. Päätösten toimeenpano Toimintaan pyrkiminen
4. Toisten jäsenten sparraus Tsemppaus ja motivointi
5. Johtoryhmän toimintaympäristön mukaan saaminen Innostaminen
6. Johtoryhmän vetäjän merkitys Suhde valmentajaan
7. Johtoryhmän innovatiivisuus ja avoimuus Uusiutuminen ja avoimuus
8. Johtoryhmän tunnelma ja yhteenkuuluvuus Hyvä meininki
9. Johtoryhmän yhteinen ajankäyttö Keskustelut ja palaverit
10. Jäsenten vahvuuksien hyödyntäminen Yksilön kehitys.

Palautettu

Palautettu opettajan toimintaympäristö tehtävä.